Mitä jako vasemmistoon ja oikeistoon tarkoittaa SDP:n kaltaisen suuren keskustavasemmistolaisen puolueen sisäisessä kuppikuntajaossa? Tai tarkoittaako se nyt samaa kuin aiempina vuosikymmeninä?

Selvitimme asiaa historiantutkija Tapio Bergholmilta, joka on perehtynyt työväenliikkeen toimintaan paitsi tutkijana myös poliitikkona.

Bergholm katsoo suurimpien oikeisto-vasemmisto-kamppailujen helpottaneen SDP:ssä Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Viime aikoina tilanne on ollut muuttumaan päin.

SDP:N eduskuntaryhmän julkisuuteen tihkuneita ristiriitoja vaikkapa käännytyslaista tai puolueen talouslinjasta on tulkittu herkästi oikeisto-vasemmisto-kehyksessä.

– Vain idiootit eivät muuta mielipiteitään. Jos olosuhteet muuttuvat, niin mielipiteidenkin pitää muuttua.

Lähtökohta on Bergholmin mukaan se, että vasen on SDP:ssä yhtäältä itsemääriteltyä ja toisaalta vastustajien antama nimitys. Sitä on käytetty sekä kehumiseen että leimaamiseen.

– Kun pitsinkiläisyys ja leskisläisyys leimattiin jälkikäteen oikeistolaisuudeksi, siitä tuli Paasion kädessä ase, jolla Pitsinki heitettiin kavereineen vuoden 1972 puoluekokouksessa sivuun.

Kaarlo Pitsinki toimi SDP:n puoluesihteerinä ja myös kansanedustajana vuosina 1957-66. Asevelisosialisteihin kuulunut Väinö Leskinen nousi 1968 jälleen ministeriksi, kun oli kääntänyt kelkkansa ja asettunut tukemaan presidentti Urho Kekkosen uudelleenvalintaa. Rafael Paasio oli SDP:n puheenjohtaja 1963-75.

SAMA linjan määrittelyn monimutkaisuus pätee Bergholmin mukaan myös SDP:n viime vuosien näkyvimpään johtajaan Sanna Mariniin. Häntä pidettiin alun perin nuorisojärjestömenneisyytensä vuoksi vasemmistodemarina.

Marin oli myös edeltäjänsä, niin ikään puolueen vasemmistosiipeen mielletyn Antti Rinteen luotettu.

Bergholm kiittelee Marinin retoriikkaa selkeän vasemmistolaiseksi. Hän osasi puolueen ohjelmat ja perusteli julkisesti miksi ne ovat sellaisia kuin ovat.

– Marin ei edustanut koivistolaista näkemystä, jonka mukaan puoluepäätökset eivät saa estää järkevää politiikkaa.

Mutta Bergholm löytää Marinin vasemmistoleimasta myös ristiriitaisuuksia.

– Hänen hallituksensa koronaelvytys meni niin puhtaasti yksityiselle sektorille, että Ilveksenkin tulos oli positiivinen vaikka katsomossa ei ollut ketään.

Historiassa yhtä vaikeaa olisi pankkiiritaustaisen, vuosien 1991-1993 puheenjohtajan Ulf Sundqvistin sijoittaminen vasemmisto-oikeisto-akselille.

– Hänethän pitää määritellä joka vuosi erikseen.

Eduskunnan voimasuhteiden takia demarien on ollut usein pakko eri hallituskokoonpanoissa tehdä yhteistyötä porvaripuolueiden kanssa. Tuolloin jyrkimmän aatteellisen laidan edustaminen on ollut puoluejohdossa mahdotonta.

– SDP on hallitusvastuussa hoitanut markkinatalouskapitalistisen Suomen asioita. Kuntapolitiikassakin vain Kuusankoskella, Imatralla ja ehkä Varkaudessa on ollut SDP:n yksinkertainen enemmistö, kaikkialla muualla enemmistöä on pitänyt hakea puolueen ulkopuolelta.

SELKEIN OIKEISTO-VASEMMISTO -jako on sotienjälkeisenä aikana nähty vuonna 1959, kun Työväen ja pienviljelijöiden sosialidemokraattinen liitto (TPSL) erosi SDP:stä omaksi puolueekseen.

Irtautujia johti entinen SDP:n puheenjohtaja, Tannerin ja Leskisen poliittinen vastustaja Emil Skog.

Tuolloin jako määrittyi SDP:ssä sen mukaan miten suhtauduttiin Urho Kekkoseen, Neuvostoliittoon ja kotimaan kommunistien kanssa tehtävään yhteistyöhön.

Toisaalta silloin kaikki muut Neuvostoliittoon myönteisesti suhtautuvat eivät olleet vasemmistolaisia. Esimerkiksi Kekkonen ja maalaisliitto eivät missään vaiheessa luopuneet porvarillisista arvoista, markkinataloudesta tai yksityisen maanviljelyn tukemisesta.

– Neuvostoliiton kanssa pelaaminen oli heille pragmaattista ja opportunistista. Se ei tarkoittanut sitä, että perintöhopeat olisi lyöty pöytään, Bergholm sanoo.

BERGHOLMIN mukaan oikeisto-vasemmisto-leimoja käytettiin tuolloin demarien sisäisenä lyömäaseena.

Puolueen historialliset hajaannukset ovat Bergholmin tulkinnan mukaan tehneet sekä vasemmisto- että oikeistopoikkeamista SDP:n johdolle pelottavia.

– Ne ovat johtaneet toimenpiteisiin, jotka eivät arvioni mukaan kuulu sosialidemokraattiseen perinteeseen. Sosialidemokraatit ovat erilaisia kuin kommunistit, joilla on kuri ja järjestys. Kommunisteilla puoluejohto tietää ja kaaderit tottelevat, koska heillä on tieteellisen sosialismin paras tulkinta käytettävissään.

Taustalla ovat myös muistot työväenliikkeen kevään 1918 jakaantumisesta vallankumouksen tukijoihin ja demokraattisen sosialismin edistäjiin.

– Tässä mielessä vasemmistopoikkeama on ollut pelottava sosialidemokraattiselle puoluejohdolle ihan toisella tavalla kuin oikeistopoikkeama.

ENTISEN SDP:n puheenjohtajan Eero Heinäluoman muistelmista käy ilmi hänen pelänneen vielä 2000-luvulla Erkki Tuomiojan perustaman Vapaus valita toisin -yhdistyksen johtavan puolueen sisäiseen hajaannukseen.

Yhdistys perustettiin SDP:lle tappiollisten kevään 2007 eduskuntavaalien jälkeen.

– Hänelle tuli heti mieleen, että tässä on uuden puolueen perustaminen meneillään. Sehän (Vapaus valita toisin) on keskustelufoorumi, jossa eri puolueiden samanmieliset kokoontuvat.

Bergholmin mukaan monia SDP:n historiallisista konflikteista voi hahmottaa vasemmisto-oikeisto-akselilla, mutta aivan yksinkertaista ei sekään ole.

Toisen maailmansodan jälkeen perustettuun SKDL:ään siirtyi SDP:stä ihmisiä, jotka olivat sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitun entisen puheenjohtajan Väinö Tannerin vastustajia.

– Ne jotka olivat Tanneria vastaan saatettiin kokea vasemmistolaisiksi, mutta eivät he olleet ennen jatkosotaa puolueen sisällä olleet oikeisto-vasemmisto-akselilla, vaan he jatkosodan jälkeen vastustivat Tanneria, koska hän kannatti vuonna 1944 keväällä Neuvostoliiton esittämien rauhanehtojen hylkäämistä.

Tannerin arvio Suomelle keväällä 1944 tarjotuista rauhanehdoista perustui muun muassa hänen asemaansa hallituksen ministerinä.

– Hänen arvionsa saattoi olla siinä mielessä oikea, että jos Suomi olisi irtautunut keväällä 1944 sodasta, Natsi-Saksa olisi saattanut olla vielä niin vahva, että se olisi voinut lähettää tänne rankaisupartion. Mutta en halua antaa historian tuomiota, koska se on tutkijan näkökulmasta anakronistista. Lopputulos on tiedossa.

TANNERIA pidetään yleisesti oikeistodemarina, mutta oliko hän?

– Tannerkin oli nuorena miehenä kääntänyt Marxin tuotantoa. Hän on ollut myös vahvasti luomassa valtio-omisteista teollisuutta ja hän on suhtautunut julkiseen omistukseen myönteisesti.

Tannerin oikeistodemarileimaan on Bergholmin mukaan kolme syytä. Hän vastusti Neuvostoliittoa, kommunismia ja Kekkosta.

– Tietysti hän näissä suhteissa muuttui pragmaatikosta dogmaatikoksi. Tanner oli ensimmäisen tasavallan (ennen vuotta 1944) aikana joustavampi ja ajoittain vielä toisenkin tasavallan aikana. Hänhän kannatti Kekkosen fiskaalista jyrkkyyttä 1950-luvun alkupuolella eikä suostunut vuoden 1954 vaaleissa kansanedustajaehdokkaaksi, kun koko eduskuntaryhmä oli hänen mielestään liian vasemmistolainen. Kaiken maailman keynesiläisyyttä ajoivat.

Puolueen sisäisten kuppikuntien riidat ovat johtaneet kovaan kielenkäyttöön. Rajuja puheita on kuultu sekä oikealta että vasemmalta. Bergholm epäilee, että taustalla on vähemmistöön jäämisen synnyttämä katkeruus.

DEMAREISSA sisäinen oppositio muodostuu Bergholmin mukaan usein yksittäisiä asioita koskevien erimielisyyksien ympärille.

– Keskustelua käydään siitä, voiko sosialidemokraattiselta arvopohjalta olla silloin tällöin tietyistä asioista eri mieltä.

Puoluehajaannukset eivät ole vain demarien historiallinen piirre. Muuallakin on osattu. Oikeiston IKL irtautui aikoinaan kokoomuksesta.

Keskustalaisesta maaperästä syntyi puolestaan SMP, josta erosi Suomen kansan yhtenäisyyden puolue 1972. Lopulta SMP teki konkurssin ja raunioille perustettiin perussuomalaiset, joka on sekin jo kertaalleen jakautunut ja jättänyt jälkeensä poliittiselta kartalta sittemmin kadonneet siniset.

Bergholm katsoo, että SDP:ssä voisi olla hyödyllistä suvaita oikeisto- ja vasemmistopoikkeamia.

– Emme voi olla varmoja mihin suuntaan maailma tai nämä ihmiset menevät. Ei SDP:stä erotettu ketään siihenkään aikaan, kun puolue vastusti Nato-jäsenyyttä tai silloin kun Paavo Lipponen oli liian vasemmistolainen päästäkseen puolueen toimitsijaksi.

OIKEISTODEMARIUS liitetään lähihistoriassa etenkin Paavo Lipposen hallituskausiin, jolloin näkyviin eurooppalaisiin johtajiin lukeutuivat Britannian Labourin Tony Blair, SPD:n Gerhard Schröder ja Ruotsin Göran Persson.

Laitavasemmistolaisissa piireissä nuo nimet herättävät herkästi tunteita luokkapetturuudesta. Bergholm tarjoaa toisen näkökulman.

– Jos olisimme olleet corbynilaisia, olisimmeko sanoneet kaikkeen ei, jolloin emme olisi lainkaan kyenneet vaikuttamaan markkinoiden avautumisen prosessiin? Tässähän tulee näkökulma, että markkinat avautuivat sosialidemokraattien vuoksi, vaikka käynnissä oli Yhdysvaltojen ajama maailmankaupan vapauttamista edistänyt WTO-prosessi. Pääomien liikkumista vapautettiin ja oli monia muitakin asioita, jotka eivät olleet pienen Suomen tai edes pienen Yhdistyneen kuningaskunnan vallassa.

AINA, kun politiikan vasen laita liikkuu, liikkuu myös se, mikä SDP:ssä lasketaan vasemmaksi laidaksi. Silti ihmiset istuvat karkeasti veistettyihin muotteihin yhtä huonosti kuin ennenkin.

– Politiikka on niin moni-ilmeistä. Esimerkiksi Mauno Koivisto ei koskaan täysin luopunut itsehallintososialismin ajatuksesta. Kun Itä-Euroopassa tapahtui irtautuminen dogmaattisesta breshnevismistä tai neuvostomallisesta kommunismin apinoinnista, Koivisto oli unkarilaisten kanssa yhteydessä ja yritti auttaa heitä rakentamaan itsehallintososialismia.

Toisaalta Suomen Pankin pääjohtajana Koivisto oli lähinnä fiskaalikonservatiivi. Myös Koiviston kanta pakolaisiin ja kehitysapuun olisi Bergholmin mukaan nykymaailmassa oikeistolainen.

– Siinä jäisivät monet kokoomuslaisetkin vasemmalle puolelle. Ehkä siksi kiinteiden ryhmäkuntien rakentaminen on hankalaa myös niihin kuuluville, koska silloin pitää olla lojaali niille ihmisille, jotka kuuluvat valtapoliittisessa kuviossa samaan heimoon.